.

Olipa kerran tavallisen kaunis sunnuntaipäivä ja istuskelin pihaportailla juomassa kahvia ja syömässä kanelipullaa, aurinko paistoi ja lapset leikkivät leikkejään (kerrankin kiltisti). Mukavan olotilan jatkuessa päätin tarttua haravan varteen ja laittaa pihaa kuntoon. Sitten läksin sisälle ruuan laittoon ja kun muusit ja muut pöperöt oli syöty niin koitti hetki että mikään ei ollut enää hyvin. Meille kasvatukseen tulleet lypsylehmävasikat päästettiin karvalehmien joukkoon ulkoaitaukseen ja nämä karvanaamat hätääntyivät outoja otuksia ja pian oli yksi läpi aidan...ja pian toinen. Tarkasti en muista missä järjestyksessä kaikki tapahtui mutta pianhan ne karvalehmät oli kaikki läpi aidan, paitsi yksi jäi aitaukseen. Väkeä alkoi tulla mukavaan tahtiin apuun ja ensimmäinen urakka oli saada takasin navettaan vasikat. Sitten karvalehmien perään.
Suurin lauma löytyi meiltä lähtevän metsäautotien päässä olevasta metsästä. Onneksi paikalla oli taitavampia ihmisiä jotka osasivat houkutella lauman liikenteeseen ja takasin kotiinpäin. Tielle päästyämme joukko alkoi seurata minua, en tiedä tunnistivatko ääneni vai oliko punaisesta takistani hyötyä, mahtoivat sen nähdä tukkansa alta. Kotiinpäin tultiin, välillä muutaman mutkan kautta. Minä kuljin edelleen ensimmäisenä ja tottapuhuen välillä oli tulla pupu pöksyyn kun lauma sattui jotain säikähtämään ja lähtivät juoksemaan kotiinpäin, minäkin juoksin, sohjossa, samalla pelkäsin kaatuvani ja samalla olin onnellinen että kotiinpäin mentiin ja LUJAAA! Se oli oikea emännän tulikaste, ensimmäinen sellanen! :)
Tällävälin 2 kpl karvalehmiä oli n. 3 km päässä kotoa ja siellä oli ollut myös haastetta saada elukat "aisoihin"...viisaat ja rohkeat poijankoltiaiset olivat mönkijän ja traktorin kanssa ajaneet eläimiä kiinni ja lassolla saaneet isomman elukan kiinni ja pienempi seurasi isoa ilman köysiä. Nämä karvapäät tuotiin myöhemmällä sitten autolla kotiin. Eläimet kotona, aita korjattu ja kaikki hyvin. Tai niinhän sitä luultiin. Ilta ja alkuyö meni mietiskellessä tapahtumaa ja siinä vaiheessa jo naureskeltiin kommelluksille joita tapahtui hässäkän aikana.

Seuraavana päivänä hiljalleen yritettiin palauttaa karvalehmien luottamusta meihin ja seurailtiin tilannetta.
Yhtäkkiä maailma taas romahti, meidän Wallu oli sairas. Wallu oli jo muutaman päivän käyttäytynyt oudosti, oli väsynyt, ei syönyt ruokaansa kaikkia, ei halunnut olla kopissaan tai sitten ei tullut kopista pois vaikka vietiin ruokaa. Me vain ajateltiin että Wallu on stressaantunut meidän uusista eläimistä joille ne on haukkunut öisin, ja sitten sitä kautta on päivällä niin väsynyt. Mitään patteja ei näkynyt missään. Olisi pitänyt olla viisaampi ja ajatella asiaa tarkemmin. Nyt Wallulla oli kaulalla iso patti ja naama turvoksissa ja rintakehään kerääntynyt vettä. Sitten alkoi myös Wallun hengitys vaikeutua patin seurauksena ja niin oli päästettävä Wallu autuaimmille metsästysmaille. Kaikki kävi niin nopeasti.

Tuli ilta ja suru oli suuri, Wallun koppi oli tyhjä ja häkin ovi ammotti avoimena, ikävä kasvoi vain suuremmaksi. Mutta pian oli heitettävä suru taka-alalle kun Hannu sai kaveriltaan soiton että meidän karvalehmät on ilmeisesti taas karussa. Pihalla selvisi että tottahan se taas on, aitaus hajalla, eikä karvalehmän karvalehmää missään. Lypsylehmävasikat olivat saaneet portin kumoon ja innoissaan lähteneet ulkoilemaan, mutta karvalehmät olivat taasen säikähtäneet. Siinä vaiheessa oli voimavarat jo aika vähissä. Minä menin sisälle ja Hannu lähti kaverinsa kanssa ajelemaan ja etsimään elukoiden olinpaikkaa. 7 elukan lauma oli näkynyt, mutta eihän niitä yöllä sieltä kotiin saisi. Soittelivat sitten hätäkeskukseen ja kysyivät neuvoa. Ohjeeksi oli annettu että kotiin nukkumaan ja aamun valjetessa eläimet kotiin ja poliisille laittoivat tietoa sen varalta että eläimet menisivät valtatielle. Hannun kaveri oli vielä vienyt jauhoja ja muita herkkuja pellolle jossa elukat oli, etteivät siitä kovin kauaksi yön aikana häviäisi. Kotona olevat vasikat olivat kipittäneet itsekseen takasin navettaan nukkumaan ja ovi oli hyvä vain nostaa oven eteen, taidettiin sitä vähän naulatakkin. Ja sitten nukkumaan tai "nukkumaan"!

Aamun valjetessa Hannu lähti eläimiä etsimään ja taas alkoi väkeä saapua avuksi, uusia ja vanhoja konkareita. Ei mennyt kauan kun selvisi että kaikki eläimet on tallessa, kahdessa laumassa. Minä kotona sisällä tuskailin että mistä saisin lapsenvahdin että pääsisin myös jotain tekemään, ja naapurin Johanna, joka oli jo sunnuntaina lapsia katsomassa pääsi taas apuun. Jälkeenpäin olen miettinyt että kyllähän molemmilla kerroilla eläimet olisi saatu kotiin ilman minuakin, mutta minä olisin tullut hulluksi jos olisin vain joutunut seuraamaan tilannetta katsomalla ulos ikkunasta. Suuren suuri Kiitos siis Johannalle avusta!!!
Pää pyörryksissä lähdin käymään kylän huoltsikalla kun jääkaappikin loisti tyhjyyttään, vaan eipä siltäkään reissulta puuttunut jännitystä. Ostokset tehtyäni auto ei lähtenytkään ensin käyntiin, hermoiltuani ja pari kertaaa stratattuani auto lähti käyntiin ja matka kotiinpäin alkoi vauhdikkaasti, ajattelin et nyt mennään sit äkkiä että ei kerkee auto hajota. Joo tuli poliisitkin vastaan, mutta satuin olemaan just risteyksessä lähdössä ja olin ihan just laittanu turvavyönkin kiinni, ja kyllä mä sit ihan rajotusten mukaan ajoin! ;D Ajoin kunnes auto sammu, mutta siinä vaiheessa olin jo 200metrin päässä kotoa. Taas starttailin aikani ja pääsin kotiin. Sitten tuli tieto että yksi eläin poikii metsäautotien päässä olevassa metsässä. Ei puuttunut jännitystä siitäkään hetkestä. Sitten joukko ihmisiä hypättiin 2 paikkaseen pikkumaasturiin, minä jauhoastiassa ja kaksi isokokosta miestä takakontissa seurana. Hätä ei lue lakia ja niin sitä mentiin. Kauimmainen lauma löytyi pian ja sitä olikin jo useampi ihminen karhaamassa kotiinpäin. Meidän kyydissä tuli myös nainen josta nämä eläimet on meille hankittu, ja hänen perässään eläimet lähtivätkin aika hyvää vauhtia kulkemaan kohti kotia. Taas oli tunne että hyvinhän tämä menee. Ensimmäinen suuri pelto jota pitkin lähdettiin kotiinpäin oli todella raskas kuljettava, kumpparit keräsivät ison rapalöntin itseensä ja jalat olivat todella raskaat, eteenpäin oli silti mentävä. Mutta sitten elukat tekivätkin täyskäännöksen ja palasivat pellon alkupäähän. Minä seisoin keskellä peltoa ja mietin että mihinkäs suuntaan tästä lähtisin. Sitten kun ajattelin että lähden takasin päin, niin tössähdinkin naamalleni sinne rapakkoon kun kengät oli jumittuneet liejuun. Että itkeäkkö vai nauraakko???
Kyllä ne eläimet sitten rauhallisesti lähtivät taas kotia kohden ja hyvin meni pitkän matkaa, kunnes kerkesin taas ajatella että hienosti tämä menee, nimittäin lauma lähti kohti valtatietä. Edessä oli vielä tiheä metsä mutta kuitenkin, suunta oli väärä ja pelko siitä että kohta ne on tiellä oli karmiva. Saatiinhan ne sieltä sitten kääntymään ja hissukseen sitten tultiin kotiin ja aitaukseen, huh!
Suurin osa lähti samantien hakemaan toista laumaa kotiin, ajatuksena että yksi kantaa sen vasikan joka on syntynyt ja muut eläimet seuraavat varmasti perässä. Minä ja Hannu jäätiin kotiin muutaman muun kanssa vahtimaan elukoita ja vahvistamaan aitausta. Kaikki rautaputket, rautatikkaat, ovielementit ja kaikki narut ja muovinpalaset laitettiin varmistukseksi, etteivät ne enää lähtis karkuteille. Toinen lauma saapui sitten kotiin, ilman vasikkaa, koska se ei ollut vielä syntynytkään. Siis kaikki hyvin. Illan aikana syntyi sitten se vasikka, mutta ilmeisesti se oli jo menehtynyt ennen syntymäänsä. Siinä vaiheessa tuntui että pitäsköhän sitä luovuttaa. :/
Kaiken tämän jälkeen asennettiin aitaukseen vielä sähköpaimen varmistamaan että enää ei tätä kauhutarinaa pääsisi tapahtumaan. Onnellinen olen siitä että ainakin kaikki ihmiset säilyivät kaiken tämän keskellä hengissä ja ehjin nahoin.
Paljon oli kirjotettavaa ja paljon jäi varmasti kirjottamatta mutta kaikille apuna ja tukena olleille SUURI KIITOS!!!

Toinen hieho poiki eilen ja voi sitä onnen hetkeä kun sain nähdä sen pienen vasikan, joka taapersi emonsa vierellä! Kaikki kärsimys olikin palkittu ja enää ei tee mieli luovuttaa. Nyt kuulumisiin taas täältä wauhtikartanolta! :)